Tuulimyllykuulumisia

Kirjoitin selontekoa viikonlopusta toiseen blogiin, mutta ajattelin tänne kirjoittaa selontekoa, meriselitystä ja kertomusta eilisestä uroteostani. Tai jotain sen suuntaista. Koko viikko meni siinä arpoessa että menenkö, vai en, sinne Tuulimyllyn päivätoimintakeskukseen. Viikko sitten perjantaina olisi ollut tarkoitus olla ensimmäinen päivä, niin oli sovittu, kun sen viikon maanantaina kävin paikkaan tutustumassa. Sen viikon perjantaina petin itseni, en mennyt, vedin peittoa korviin, en mä. Ja sain siitä pahan mielen, epäonnistuneen luuseri olon, syrjäytyneen ja vittuunutuneen mielialan ja sekopäiset mielialan vaihtelut, puristavan tunteen rintaan, vatsaan, päähän, rytmihäiriöitä. Erakoidun iäksi-suunnitelmat, koko viikoksi.

Juttelin tämän menneen luuseriviikon maanantaina hoitajan luona paljon aiheesta, tämä osallistuminen johonkin missä on muitakin ihmisiä, ja järkytyin itseäni kuunnelleessa, että miten häilyväinen olen. Toisaalta ajattelin että en sovi sinne, siellä ne kaikki on sellaisia sairaampia ja surkeampia mölliköitä, mitä hittoa mä siellä teen, en hitossa halua olla sellasten joukossa, ei hitto. En mä tollanen ole enkä tollaseksi tule. Kiitti vaan. Mutta samaan aikaan ajattelin, että olen mä ehkä sittenkin, ja vielä hullumpi ja ankempi, aikaansaamattomampi hulluluuserizombi. Minä kökötän kotona neljän seinän sisällä, pelkään ja jännitän kaikkea mikä liikkuu kahdella jalalla, enkä melkein kehtaa kauppaan mennä kun olen niin paska. Tai halua nähdä ketään. Menin maanantaina istumaan kahvilaan yksin, ajattelin, että äkkiä kotiin ja nukkumaan, enkä kauaa viihtynyt. Kävin kuitenkin. Nämä ihmiset jotka käyvät Tuulimyllyssä saavat oven auki aamulla ja itsensä liikenteeseen ja toisten pariin. Osaavat tehdä monenlaista (mitä siellä on niitä kaikkia ihania kudintöitä, maalauksia, kaikkea ihanaa nähtävillä) mitä mä en todellakaan osaa. Jos nyt olisi ihan dingdong, ei osaisi mitään niin hienoa. Eli ota tästä nyt selvää sitten.

Torstaina mietin ihan tosissani, että mitä hittoa. Mitä mä teen. Hirvee myrsky vesilasissa. Menekö vai en. Teenkö jotain elämässäni, vai enkö tee sitten yhtään mitään muuta kuin ylös sängystä peiton alta hemmetin moisen ahdistuksen ja ketutuksen saattelemana, kahvia, koneelle, sänkyyn, jumpaan ehkä, henkihieverissä, meni kaikki voimat, sänkyyn. Ylös kahville, sänkyyn. Ruoanlaittoa, sänkyyn. Syömistä, sohvalle, telkkari, sänkyyn. Olen alkanut tässä pelkämään tätä omaa meininkiäni. Tuntui että olen kokoajan sängyssä tai ainakin menossa sinne tai yrittämässä päästä sieltä ylös. Usein huimasi, ei ihme. Koko ajan tuntui että on ilta ja yö. Päivät loppuu, ja elämä tätä menoa. Jostain pitää saada otetta, ihan pakko. Olo alkoi olla saman lainen kuin kuivalla syskyn lehdellä (jostain syystä ajattelin ruskeaa haavanlehteä) merellä. Ei mitään otetta, ei mitään tolkkua minne päätyy ja miten. Tuskin mitään kovin rakentavaa ainakaan. Sinne se homehtuu.

Itse otin tuon aloitteen päivätoimintaan menosta, jos joku polilla olisi sitä mulle määrännyt, en varmasti olisi sitä edes ajatellut. Tiesivät lie sen? Edistystä sekin, aikasemmin en ole edes ajatellut että voisin johonkin tuollaiseen osallistua. Torstai-iltana päätin sitten koko viikon pohdintojen jälkeen, että enemmän se kaduttaa jos jään vaan kotiin aamulla märehtimään onnettomuuttani, kuin siinä tapauksessa jos menen, vaikka siellä olisi minkälaista. Olihan siellä ovi, mistä pääsi sisään ja myös ulos silloin kun halusi. Jos siellä olisi ollut ihan hirveetä, olisin voinut vetää takin niskaani ja häipyä vaikka edes sanomatta mitään kenellekään. Illalla aloin valmistautumaan, laitoin vaatteet näin, laukun pakkasin, selkeesti kaiken niin, että aamulla olisi ollut vaikeampi jäädä vaan kotiin, ja helpompi lähteä. Kellon laitoin soimaan puolitoista tuntia aikaisemmin kuin millon tarttis ovesta lähteä, ja J vei mut autolla perille asti. Vaikea olisi ollut keksiä syitä olla menemättä.

Kiva päivä oli, ei valittamista. Ja nyt jälkeenpäin on ollut oikein hyvä mieli siitä, että sain mentyä. Hyvä homma. Enää ei tarvii virpoa sitä juupas eipäs hommaa, ei jännitä eikä panikoituta. Tai ärsytä tai ole luuseriolo. Eikä edes mitenkään erityisesti väsytä tai tunnu raskaalta. Ajattelin että olisin moisen jännittämisen ja kieltämättä ison muutoksen jälkeen niin rättipoikkiväsynyt, etten hereillä pysyisi. Aika jännä muuten että jos on vaan kotona lepäilemässä, on sitä ihan huomattavasti enemmän väsynyt, kuin jos tekee jotain ja menee jonnekin. Eipä kai ihmistä ole tarkoitettu istumaan yksinään kotona. Tuolta kotiin tullessa alkoi kyllä hitusen ahdistamaan, ajattelin että miten voi olla mahdollista, että olen ollut kaksi vuotta vaan kotona! Siis jumppia ja kaupassakäyntejä lukuun ottamatta, tai muutamaa siskolla käyntiä mukaan laskematta. Joitan yrityksiä nähdä joku, käydä jossain. Kaatuen aina siihen, että en mä nyt jaksa, tänään ei tarvii tehdä mitään. Kaksi vuotta siis tässä nykyisessä kodissa, vuoden edellisessä, mistä sitten tähän muutettiin. Näiden seinien sisällä, enkä ole todellakaan halunnut siitä irrottautua tai tehdä jotain uutta. Olenkohan mä ollut jotenkin masentunut? Silleen tavallista enemmän.

Tuolla oli hyvä tunnelma ja meininki. Heti tuntui kotoisalta mennä sinne. Kuulun kai tollaiseen paikkaan sit? Menin vähän aikasemmin kuin muut, ohjaajien lisäksi siellä ei tainnut olla kuin yksi asiakas, tai ehkä kaksi. Vähitellen niitä muitakin alkoi sinne valumaan. Istuttiin siinä keittiössä aamupalalla ja ihmiset tulivat sinne ihan rentoina, ja tavallisina ihmisinä. Ei mitään sen suurempaa ja kivan luontevaa. Ja mikä talo tuo on. En lakkaa sitä ihmettelemästä varmaan ikinä. No joskus ehkä totun, mutten ainakaan vielä. On tosi hieno! Sellainen vanha huvila, linna, kartano, joskus on ollut välillä kuulemma Amerikan suurlähetystön talo. Parikymmentä vuotta oli Niemikotisäätiön kuntoutuskoti ja muutamien asuintalona, nyt päivätoiminnan käytössä. Huoneita on paljon, ja kaikki ne on kivasti laitettu, kodikasta ja paljon kaikkea ihanaa, käsitöitä. Joka paikassa kaikkea kivaa katseltavaa :) Ja se puutarha siinä on ihan mahtava. En voi uskoa miten hieno on sitten, kun puut puhkeaa lehteen.

Kivoja tyyppejä tuolla oli. Olisiko ehkä vajaa kaksikymmentä henkeä, yli kymmenen nyt ainakin. Suunnilleen ikäistäni, vähän vanhempaa väkeä. Kolme miestä, suurinosa naisia. Naiset oli jotenkin hiljaisempia ja väsyneemmän oloisia, en tainnut kenenkään naisen kanssa paria sanaa enemää vaihtaa. Pari miestä siellä oli, toinen tosi puhelias ja menvä tyyppi ja toinen vähän hiljaisemmalla käyvä, mukavia ihan molemmat. Niiden seurassa taisin enimmäkseen olla, silloin kun jonkun seurassa olin. Aamullla menivät risusavottaan ulos ja menin mukaan. Omaa tehtävää en vielä saanut, mutta kuljeskelin puutarhassa. Ei hullumpaa. Ohjelmassa oli päivällä joogaa, ruokailua, hengailua, kahvit ja sitten kotiin. Se jäi vahvimmin mieleen miten tuolla oli rento meno, kaikki oli niin omanlaisaan, omat juttunsa, enemmän höpötystä ja naurua, välillä möllötystäkin, mutta se sopii sekin ihan hyvin. Ei mitän pönötystä tai pätemistä. Kaikiallahan ne omat vitsinsä tietysti on, tuskin tuokaan mikään hupikerho pelkästään on, mutta ensivaikutelma on ihan hyvä. Huomasin itse olevani aika sosiaalinen ja puhelias, hyväntuulinenkin jopa. Ehkä mä en ihan toivoton tapaus olekaan :)