Erakko

Nyt tulee avautumista

Olen ollut kohta kolme vuotta kuntoutustuella, nyt päättyi viimeisin pätkä ja sain uutta pätkää puoleksi vuodeksi. Aikaisemmin olen saanut kahdesti vuoden kerrallaan ja ihmettelin tätä lyhyempää pätkää nyt. Terapiaa ollaan haettu (ja hylätty) jo kohta puolitoista vuotta, en saanut tukea terapiaan joten en saanut terapiaakaan. Olin liian huonokuntoinen Kelan mukaan terapiaa saadakseni. Liian epävakaa ja vaihtelevainen. Hullu mikä hullu. Ymmärtäisin asian paremin toisinpäin, että olisin liian terve, eikä hoitoa katsottaisi tarpeelliseksi. Tästä aiheesta olen tosin avautunut niin paljon aikaisemminkin, etten nyt malta siitä sen enempää.

Nyt keväällä on edessä työkyvynarviointi työterveyden ja esimiehen kanssa, vakituinen työpaikka hoitoalalta löytyy siis, ja lääkäri vähän puhui että katsellaan sitä syksyä silmälläpitäen. Joudunko nyt siten töihin? Vaikken ole saanut sitä terapiaakaan, mikä olisi ollut lääkärin mielestä edellytys työkyvyn palautumiseksi. Pelottaa että joudun väkisin yrittämään työssäoloa, vaikka tiedän etten jaksaisi sitä. Neljä vuotta sitä ja sitä ennen opiskelua, yritin ja oli jatkuvaa sairaslomalla oloa- töihin ja taas sairaampana sairaslomalle. Kymmenen vuotta on mennyt tässä pelleilyssä. Luulisi niiden siellä työterveydessä ja töissä esimiehen näkevän jokaikisen sairasloman mitä niitä tuli, ihan valtavasti. Kirjaa en ole pitänyt, mutta valehtelematta puolet ajasta, pari päivää viikosta, pari viikkoa kuukaudesta. Varmasti olin ennätyssijoilla sairauspoissaolojen kanssa. Opiskelu - ja työhistorian aikaan, tähän kymmenen vuoden aikaan, mahtuu myös kolme pidempää sairaslomaa, kaksi vuoden mittaista ja yksi puolen vuoden mittainen. Luulisi siinä olevan sitä näyttöä minun työssäjaksamisesta. Mutta ei kai sitten. En kai ole sitten kuitenkaan liian huonokuntoinen. Vielä. Vielähän tässä henki pihisee, jotenkuten.

Itse haluaisin jo pysyvälle eläkkeelle, mutta pitää vaan yrittää. Kun olen kuulemma niin "fiksu ja filmaattinen"... Mutten jaksa ja nyt stressaan jo syksyä, että olenko sitten töissä väkisin vääntämässä ja väsymässä ja sairastamassa enemmän. Missään hyvässä kunnossa en ole, olen eristäytynyt enkä jaksa/halua olla missään tekemisissä kenenkään kanssa. Väsyn jo parin tunnin asioilla käymisestä ja vietän loppupäivän sängyssä. Psyykkisesti olen ihan epävakaa, mustavalkoinen, rajatilassa, sekamuotoinen ja tunne-elämältäni yhtä vakaa ja vahva kuin pikkulapsi. Olen niin eristäytynt ja erakoitunut, että olen siitä itsekin hieman huolestunut. Huomaan ja tiedän, että elämä fyysiesti kutistu kutistumistaan. Mulle riittää jumppa, sänky ja kotityöt. Olen yksin koko ajan (paitsi illalla kun ruokin ja yritän seurustella perheen kanssa), hiljaa koko ajan. En puhu suurimpaan osaan ajasta kenenkään kanssa. En kuuntele mitään, enkä katsele. Viihdyn ihan hissukseen. Aika ei silti käy pitkäksi. En oikeastaan tiedä, millä täytän päiväni. Ihan itseni kanssa vaan, siinä sitä haastetta. Tylsää ei silti ole. Oleminen riittää. Tiedän, huomaan ja ymmärrän, ettei tämä ole mikään ihan hyvä tie. Huomaan perheen kanssa jutellessa, etei mulla ole mitään sanottavaa, ei mitään. Kuuntelen, ja kommentoin jotain. Sen kuuntelemisenkin kanssa vaan on vähän niin ja näin. En muista mitä olen juuri sanonut. Tänään kysyin pojalta kolme kertaa viiden minuutin aikana samaa asiaa. En huomannut. Elämä on vähän niin kuin sukkula taas, olen omissa ajatuksissani, kotona ja viihdy ihan hyvin. Tiedän, että tästä pitäisi päästä vähän murtamaan jäätä. Vaikken todellakaan haluaisi. Pakotan itseni sille yhdelle käynnille päivässä, yleensä se on se jumppa. Tai kirjasto. Liikun valtavasti, lähes joka päivä. Tänään kaksi tuntia. Luen myös paljon, vähintään kirjan viikossa. Ja kirjoitan.

Eilen hoitajalla käydessäni juteltiin tästäkin aiheesta, että mitä voisin tehdä. Missä voisin harjoitella toisten kanssa olemista. Vaikken haluaisi, en välittäisi. Jos en välitä, on kohta sängyn allakin liikaa tilaa. Ongelma vaan on se, ettei sopivia paikkoja oikein ole. On joko ihan kroonikoille tarkoitettuja paikkoja missä opetellaan ihan arjenhallinnan juttuja, päiväsairaala, joka on kuulemma muutttanut muotoaan eikä olisi mulle sopiva, ja sitten jotain nuorten, alle kolmevitosten, paikkoja. Sinnekään en sovi. Ja taisi olla joku muukin epäsopiva vaihtoehto, mitä en enää muista. Mihinkään työväenopistonjuttuun en voi mennä, meinaan saada paniikkikohtauksen kaupan kassalla, hiostuttaa. Huimaa. Joten en tee mitään. Tuntuu aika vahvasti, että tässä alkaa hapertua ja kuihtua, kaikki into ja sellainen toivo ja rakentavan tulevaisuuden ajattelu tuntuu niin kummalliselta, etten osaa siitä edes kirjoittaa. Jos jotain toivoisin, suunnittelisin tai haluaisin, ei se onnistuisi kuitenkaan. Haluan vaan olla. Mielellään rauhassa.

Mutta nyt olen siis niin hyvässä kunnossa, että töihin paluu (ja se olisi sitten se entinen homma mitä pitää kokeilla, neljän vuoden kokeilu ei riittänyt) on ajankohtainen juttu. Pitäisi kai ottaa itteään taas niskasta kiinni. En varmaan ota. Olen ulkoistanut itseni, tai sitten mulla on joka kaksoispersoona, mikä ei mua ihmetyttäisi ollenkaan. Lääkäri puhui näistä, että jotain suunnitelmaa pitäisi olla ja plaa plaa, en muista mitä muuta. Kysyin että kenestä se on kiinni, kuka sen päättää? Vastasi Anna. Kysyin, ai kuka? Lieni melko Freudilainen lipsahdus (yleesä se mitä ensin sanoo vahingossa on se, mitä oikeasti ajattelee, ainakin näin hullujen keskuudessa ;) Jos mä saisin päättää niin elämän kolmio varmaan pienenisi ennestään. Niin, lääkäri vastasi tuohon, ettei täällä muitakaan ole.. Katsoinpa vielä taakseni. Vitsilläni.

Terve