Toivo jotain

Tulipa todettua että meikäläisellekin voi tulla idea talon ostamisesta :)

Onneksi mulla ei nyt tähän hätään ole niitä luottotietoja. Hah, ehkä olisi tullut ostettua sika säkissä. Tai ainakin melkein. Sen verran impulsiivinen olo oli tänään. Katselen aina välillä myytäviä asuntoja ja taloja, kesämökkejä. Naamakirjaan saan niistä ilmoituksia ja niitä on usein kiva ihan vitsillään katsella, minkälaista sitä onkin olemassa ja myynnissä tässä maassa. Kirjo on kyllä valtava, niinkuin olettaa saattaakin. Maalle muutto on ollut mielessä ja pinnalla nyt vähän pidemmänkin aikaa kuin ihan tänään vaan. Muutaman vuoden on mökiltä tullessa ollut niin kova ahdistus aina kaupunkiin päin tullessa, että jotain sekin kertonee. Inhoan asua kaupungissa, ja tässä missä nyt asutaan. Haluan luontoa, omaa rauhaa, tilaa, happea. Haaveilen, että tässä pikkuhiljaa vanhetessa pääsisin jonnekin rauhaan. Omaan talon, omalle pihalle. Pois ihmisten keskeltä. Koko ajan täällä ahtaasti rivitalossa, tulitikkuastikodissa, asuessa näkee ja kuulee ihmisiä, muiden melua, lapsia joita on liikaa mun nykyisille vanhoille, isojen lasten äidin korville, kesäaikaan pihan lapset huutavat ulkona kuin sirkkelit ja rämisyttävät kaikenlaisia vempaimiaan niin, että ikkunat on pidettävä kiinni, vaikka kuinka kuuma olisi. Nyt huomaan todella tulleeni vanhaksi.

Muttei se haittaa, se haittaa, ettei haaveitaan voi toteuttaa. Näin sairastaessa on kädet tavallaan sidotut, tuntuu ettei elämäänsä voi vaikuttaa millään tavalla. Sairauden ennalta-arvaamattomuus ja sen tuoma taloudellinen ahdinko (kyllä vaan, yhden ihmisen, vaikka insinööri onkin, on erittäin vaikea tulla toimeen Helsingissä), se että ei ole mahdollisuutta ostaa mitään, ei uutta mattoa, ei uutta sohvapöytää, ei vehoja, jos telkkari, sohva, pesukone hajoaa, ei uutta voi hankkia. Meidän auto on yhdeksänkymmentäluvun alun mallia, pesukone ostettu käytettynä. Kuten sohvakin, joka on jo aika rispaantunut. Telkkarikin on yli kymmene vuotta vanha, eikä todellakaan taulutelkkari. Kampaajalla en ole käynyt yli vuoteen, J.llä on reikäiset kengät. Mutta asumisesta maksetaan ihan helvetisti! Pakko se on jossain asua. Ja mullahan niitä tuloja ei ole nyt lainkaan. Toteuta siinä sitten jotain unelmia.

Voin mennä metsään kävelemään, muttei se riitä. Siellä on aina muita ihmisiä, enkä nykyään voi sietää ihmisiä ollenkaan. Haluan olla rauhassa. Ja mielelläni maalla. Lähteä vuorille kuolemaan (niin lapsellinen en ole että haluaisin kuolla. En ole vielä päässyt kunnolla elämäänkään, mutta tiedän, että kuolen joskus). Haluaisin ihan maalle, en mihinkään pakettitaloon keskelle peltoa, sellaisia on valtavasti. En ymmärrä miksi joku haluaa asua omakotitalossa, missä on heti metrin päässä toinen ihan samanlainen talo? Ja niitä kertaa kymmenen. Öö? Sellaisessa idyllissä asutaan suunnillleen nyt, ei omakotitalossa, mutta rivitalossa. Jokaisesta ikkunasta näkyy vaan muutaman metrin pässä olevan viereisen talon harmaa seinä. Väliin on jätetty YKSI mänty.

Tänään käytiin katsomassa taloa Porvoossa. Yli sata vuotta vanha talo, punainen, valkoiset ikkunanpuitteet. Kaksi erillisrakennusta, toinen vaja, askartelutilana käytetty ja toisessa isommassa erillisrakennuksessa on pidetty kahvilaa! Pieni, sellainen satavuotinen sekin, puna valkoinen, hirsiseinäinen. Kaikella hintaa juuri sen verran että kolmenkymmenen vuoden maksuajalla maavuokran lisäksi maksaisi suunnilleen samanverran kuin mitä tämä nykyinen tulitikkuaskieläminen. Pihaa oli parituhatta neliötä. Pihalla lukuisia omenapuita, pensaita. Talo oli remontoitu ihanaksi, vaaleaa ja valkoista, muutama hirsiseinä oli jätetty näkyville. Olisi kelvannut, kuvista päätelleen. Suunnittelin jo että miten pitäisin kahvilaa, leipoisin ja laittaisin osan aikaa, välillä tekisin käsitöitä verstaassa, ompelisin jotain (olen joskus osannut vähän) tai pitäisin kirppistä. Välillä voisin ehkä haaveidentäyttymisen hinnaksi tehdä jopa niitä hoitotöitäkin. Jos edes jonkun haaveensa voisi toteuttaa joskus, osinkin, auttaisi se varmaan jaksamaan niitä vähemmän miellyttäviä juttujakin. Jos olisi jotain minkä takia jaksaa. Ihan niin yksinkertaistahan se ei ole, mutta voisi ehkä olla? Ei kai kaiken kuulu olla vaikeaa ja tuskaa ja epämieluisaa ja valitusta ja hampaiden kiristystä ja vitutusta ja katkeruutta ja kateutta. Että ei olisi haaveita, kuin muillakin on, tai ei ole.

No, talo osottautui erilaiseksi kuin mitä kuvista olisi voinut päätellä. Tulikin mieleen että henkilö joka on talon ja ympäristön kuvannut, voisi saada vaikka vuoden valokuvaajan palkinnon. Melkein. Tontin toisella puolella oli rakenteilla muutama kymmen pakettimuovielementtiomakotitaloa, sellaisia kloonoitaloja, mitä on jokapuolella ja ympäristö oli siis pelkkää työmaata ja myllerrystä ja toisella puolella, melkein talossa kiinni, meni vilkas maatie. Jos asuisin maalla, olisi nuo molemmat ehdottomasti sellaisia mitä en toivoisi lähettyvillä olevan. Tai siis siinä metrin päässä. Ei tarvii kaihtota enää tuota kohdetta.

Mutta sain tuosta jonkinlaista voimaa. Mä osaan siis haaveilla, toivoa jotain ja unelmoidakin ehkä. Tiedän kyllä senkin, ettei olo tai elämä muutu paikkaa vaihtamalla, mutta ehkä sillä, että toivoo jotain?