mm

Kun en kerran osaa olla olematta koneella koitan keskittyä käyttämään tämän ruuduntuijotusajan johonkin muuhun kuin keskittymiskykyttömään ajatuksettomaan rullailuun edestakaksin asioissa jotka eivät liity minuun millään tavalla. Mitä en tarvitse, sitä välttelen. Sen verran täyttä on nyt päässä, samaan aikaan tyhjää ympärillä, joten jotain olisi ulos satava. Ilkun samalla itseäni siitä ettei mulla ole mitään ulostuotavaa kutenkaan. Inhoan omaa ääntäni ja ajatuksiani ja kaikkea. Sen takia pystyttelen mielelläni sisätiloissa. Haukun itse itseni jo valmiiksi ennen kuin joku muu ehtii sen tehdä. Tai niin kuvittelen. Tai ennen kuin huomaan, ettei se ketään kiinnosta kuitenkaan. Molempi huonompi. Huomaan että yritän saada huomion itseeni huonossa, hyvässäkään kun en ole siinä onnistunut. Tai en enää jaksa yrittää.Yritän selvittää nyt itse itselleni. Ja kuunnella.

Saan hyvää huomiota silloin kun kuuntelen muita. Olen todella hyvä kuuntelija ja auttaja-ystävä. Aina on ollut hyvä sana sanottavana, tai ainakin avoin korva kuuntelemassa. Ihan pienestä tytöstä asti, ensin sairaan äidin kuuntelija ja hoitaja, sitten miesten kuuntelija, heidän metkujen mukaan eläjä ja pelkääjä. Lasten kuuntelija. Yksinhuoltajana. Siinä on paljon kuuntelemista, yksipuolista sekin, enimmäkseen, niin kuin sen kuuluukin olla. Ei lapsen kuulu olla huolissaan vanhemmastaan. Seuraavaksi hoitaja, se se kuuntelemista vasta onkin. Kunnes pää pimahti. Tuli liian täyteen, kuohui yli. Niin se alkoi. Enää ei täyty sillä millä en sitä täytää halua. Enää en jaksa ottaa sisään yhtään mitään. Olen huomannut, että oleminen ja kyky olla muiden kanssa huononee huononemistan. Olen yhdistänyt sen jonkin verran myös siihen, etten ole kirjoittaut tänne blogiin. Tämä on mulle sellainen paikka, mikä kuuntelee mua. Ajattelen, että mitä helvettiä mä kenellekään asioitani kirjoitan tai avaudun. Tarkoitus ei ole toimia vertaistukena, enkä kaipaa neuvoja itselleni. Neuvotkin kääntyvät usein neuvojaan itseenä, ja yleensä koen kokemieni asioiden vertailun omaan olemiseen vähättelynä. En ole vertaistuen ystävä. Kirjoitan tänne vain itseni takia ja sen takia, että saan päästeltyä suurimmat höyryt ulos ja asiat asettuu johonkin muotoon. En osaa tulkita ihmisiä ehkä oikein? Huomaan että käännän keskustelussa aina huomion toisen asioihin, alan kyselemään kysymyksiä. Usein ihmiset kysyvät sitä, mitä haluavat itseltään kysyttävän, itse olen se kuuntelija. Olen aina ollut kuuntelija ja se osasto on nyt täynnä. En saa siitä mitään itselleni, uuvun vaan ja väsyn, joten en välitä olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kirjoitan julkista blogia sen takia, että saan siitä tunteen kuulluksi tulemisesta.

Tuulimyllyssä olen käynyt nyt periaatteessa reilun kuukauden ajan. Tai paremminkin taistellut itseni kanssa siitä, että saisin itseni käymään siellä, motivoitumaan ja sitoutumaan, eikä se ole ollenkaan niin helppoa kun kuvitella voisi. Mitä sitä, siellä käydä maalailemassa ja joogailemassa päivät pitkät. Aivan kuin se olisi joku palvelusparatiisi sairaille ihmisille. Ihan kuin siellä olisi omat taide-ateljeet jokaiselle sinne päässeelle, jossa hoitajat ovat palvelemassa asiakkaita. Taiteilijoiden muusina tarjoilemaasa materiaaleja ja pulla kahveja. Prinsessoille. Tai että mitä helvettiä se maton kutominen ketään paranna. Kateutta ja väheksyntää on tullut palautteeksi asioista mitään tietämättömiltä. Jossain ohjelmassa juuri sanottiin, että suomalaiset ovat niin katelliista kansaa, että kahdehtivat jopa toistensa sairauksia. Senkin kaltaista vastaanottoa ja asennetta olen ollut joskus huomaavinani. Eipä mua pitänyt kiinnostaa mitä muut ajattelee siitä mitä teen, että tiedän itse mitä teen ja otan sen mitä tarviin. Silti vituttaa. En osaa sitten päättää mitä itsekään siitä ajattelisin. Joka kerta, jokaista keskiviikkoa ja perjantaita edeltävänä yönä en nuku kuin kolmisen tuntia. Haluaisin mennä ajoissa nukkumaan, mutta aina samaan aikaan alkaa ahdistus, kiristys ja niin kova levottommus etten voi olla. Ellen häärää ja järjestele, ärhentelen ja räyhään, huimaa, on huono olo ja vedän ihan hirveät herneet nenään suunnilleen kaikesta mitä näen ja kuulen. Jos suunnittelen meneväni aikaisiin nukkumaan, valvon vielä kahdelta aamuyöllä. Makaan rauhoittavista ja muista lääkkeistä huolimatta ahdistuneena sängyssä ja kestää kauan ennen kuin olo on sellaista lähelläkään, että voisin kuvitella osaavani nukkua. Jos otan nuijanukutus-annoksen lääkettä, en herää ennen iltapäivää, eikä seuraavan päivän suunnitelmat silloinkaan toteudu. Silti jollain tasolla päätän että huomenna menen. Joskus se onnistuu, joskus ei. Silloin kun saan mentyä, tulee jo siitä hyvä olo että pääsin ylös, lähdin ja menin. 

Silloin kun sinne pääsen, ei se siellä olo niin ahdista vaan tuntuu oikeastaan ihan hyvältä olla muiden keskellä, muiden kanssa mutta silti tavallaan rauhassa ja yksin, jos niin haluaa olla. Sieltä kotiin tullessa ahdistun siitä miten tyhjää kotona on, miten tyhjiltä ja yksinäisiltä päivät tuntuu silloin kun en sinne mene. Jännitän vaan sitä sinne menemistä aina tosi paljon. Ajattelen niin, että jos annan periksi kaikille peloille ja ahdistuksille ja jännitykselle, ei ne sillä tavalla pienemmiksi muutu. En tiedä, mutta luulen niin. Olen kuullut ja ymmärtänyt, että altistus olisi kuitenkin ainut keino päästä tuollaisten yläpuoelle. En siten tiedä, miten kauan sitä kannattaa jatkaa..? Jotenkin vaan tuntuu että mun pitäisi saada käytyä siellä. Pelkään, että jollen mene minnekään, en mene kohta enää ikinä minnekään. En tiedä miten pitkälle itseään pitää pakottaa. Jonkinverran kai kuitenkin? Luulen että tuo kaksi kertaa viikossa sosiaalista elämää kodin ulkopuolella on liikaa. Väsyn jännittämisestä niin paljon että poislähtiessä olo on kuin kuumeessa, juuri ja juuri jaksan kävellä ja olla jalkeilla. Psykosomaatiset oireet, monenlaiset fyysiset oireet ovat taas palanneet, kuten töissä ollessa, ja olen ihan kireä, rautakanki, hermostunut. Sisällä surraa ja hyrrää, sähköt pätkii. Välillä on liikaa virtaa ja sitten taas ei niin yhtään. Levätä en oikein osaa ja olen tosi väsynyt.Tekee mieli nukkua ja räyhätä, samaan aikaan.

Nämä muutokset ovat aiheuttaneet selkeästi tän sairauden oireiden provosoitumisen. En saa ns. paniikkikohtauksia vaan sellainen olo on tavallaan koko ajan päällä. Olen kolme vuotta ollut vaan kotona ja itsestäni tuo lähti, että alkaisin käymään päivätoiminnassa, mutta stressiä se on tiennyt, niin kuin kaikki muutokset tässä niin herkässä sairaudessa tekevät. Psykoottisuuskin on helposti sitä, että alkaa välttelemään ihan kaikkea ja yht äkkä ympärilä on vaan tyhjyyttä, ei ole mitään ajateltavaa, mikään ei kiinnosta ja tuntuu täysin toivottomalta. Tai se voi johtaa siis siihen. Välttämiskäyttäytyminen. Luulen että jatkan edelleen itseni altistamista, vaikken muuna aikana, kuin silloin kun olen tonne päivätoimintaan onnistunut menemään, jaksa juuri mitään tehdä. En oikein edes sinne kauppaan mennä ja muutkin sellaiset harrastukset ovat nyt jääneet vähemmälle mitä aikasemmin tein. Nyt vaan tuntuu että se muiden joukossa oleminen on pakollista. Saan kuitenkin ne pakolliset hommat kotona ym vielä tehtyä. On kai tuo tuskailu nyt tästä asiasta jonkin laista paranemista, niin kuin terapiakin (jos sitä joskus saa..), pahenee oireet aina ensin ennekuin paranevat. Kai?

Töissä en pysty käymään, pelkkä ajatuskin siitä karmaisee.. Tuolla saa olla rauhassa outo ja painua vaikka kotiin jos ei jaksa olla tai tehdä jotain, mikään ei ole pakollista. Nyt mulla on samaan aikaan työkyvynarviointi kesken ja se on myös aika stressaava. Yrittävät tietenkin siellä päässä etsiä suurennuslasin kanssa ne kohdat minussa mikä voisi edes vähän jaksaa jotain työtä tehdä. Liian kirkkaassa muistissa on vaan ne kolmen vuoden takaiset taistelut töissäjaksamisen kanssa ja miten huonoon kuntoon menin kun yritin liikaa ja liian kauan. Nyt huolestuttaa kun meinaa olla samanlaisia varomerkkejä ilmassa. Jos en kohta jaksa tätäkään vähää. Olenko jossain vaiheessa siinä pisteessä etten jaksa yhtään mitään? Pelottaa. Mielenterveysongelmienkin takia voi vajota lopulta lähes tiedottomaan tilaan, pakko yrittää pysyä jollain tavalla pinnalla ja yrittää jotain. Vaikka ahdistaisi. Auttaako se. Osaako silloin ajatellakaan rakentavasti, tai varsinkaan toimia sen mukaisesti?

Mutta sitä keskitietä etsiessä, sitä tässä vaan on etsitty aina vaan. Niin paljon että elämä siinä rytäkässä meinaa jäädä elämättä. Aika menee tuskaillessa, tulisi sitä tai tätä. Odotan jotain tiettyä aikaa mikä ei kuitenkaan tule. Usein sitten päädyn odottamaan ihan vain sitä, että meneillään oleva päivä vaan loppuisi ja saisin levättyä ajatuksilta, stressaavalta ololta ja kaaokselta. Samaan aikaan on hermostunut ja kihisevän stressaava,  ja samalla tyhjä olo. Väsyttää. Olisipa joku konkreettinen ongelma minkä voisi parantaa, tai minkä edes ymmärtäisi, niin sen voisi ajatella edes olevan mahdollista korjata. Mutta mistä korjata kun vikaa ei osaa määrittää? Vaikka jos voisi, ja olisi mahdollista ja ymmärtäisi, ei silloin kai mitään sairautta olisikaan?  Kaikki menneet tapahtumat kummittelee ja syyttää mustina muistoina. Miten monta kertaa olen epäonnistunut ja tehnyt milloin mitäkin väärin. Isommassa ja pienemmässä. Siellä ne pistelee. Menneet on menneitä ja asiat on tehnyt silloisen parhaan kykynsä mukaan, mutta silti. Suremattomia suruja. Pieni asia, muisto, vetää syviin vesiin. Eikä lopulta enää tiedä mikä on edes itse. Muuta kuin kasa pahaa oloa. Sota itseä vastaan.

Tänään en saanut mentyä päivätoimintaan siis ja olen nyt koko päivän yrittänyt renoutua. Olen niin väsynyt, mutten sitli osaa nukkua oikein milloinkaan. Aamupäivällä tein kotijooga-ohjelman, kokeilin yhden meditaatio-ohjelman netistä, makasin lattialla ja olen kuunnellut koko päivän klassista musiikkia. Silti on kireä olo ja vaikea keskittyä. Tekisi mieli lukea, mutten taida jaksaa. Kauppaan en jaksa mennä, J saa mennä, tai käydään illalla yhdessä, tai tilataan pizzaa. Olisi ihanaa nukkua päiväunet, mutta kun en osaa, on pakko kärvistellä. Jännä miten paljon voi minkään tekemättömyys väsyttää. Eikä jaksa tehdä mitään. Eikä tiedä mitä voisi edes tehdä?