aurinko paistaa, puut vihertää ja linnut laulaa, mutta mä olen liian väsynyt jaksaakseni edes nousta tuolilta tästä pöydän äärestä, mihin istahdin aamukahvia juomaan. J oli ladannut keittimen valmiiksi eikä mun tarvinnut kuin painaa napista ja kaataa kahvi kuppiin kun se oli valmista. Muuhun ei olisi varmaan voimat tai motivaatio riittänyt. Siitä asti olen istunut tässä. Miten voi väsyttää näin paljon? Voisin nukkua varmasti ihan vuorokaudet läpensä jos se vaan olisi mahdollista, tai onnistuisin nukkumaan. Olen nyt vapaa suurimmsta osasta arkivelvollisuuksia kun lapsi on maailmalla ja huomaan lösähtäneeni ihan kasaan. En jaksaisi en niin yhtään mitään. Ja yleensä kun väsymys hieman antaa myöten, tulee vastalahjana armoton keskittymiskyvyn menetys ja levoton pörrääminen. Välillä sen saan kanavoitua johonkin järkevämpään, mikä on siis kirjoittamista, valokuvaamista, ulkoilua tai muuta liikuntaa. Ryhtyminen on aina vaan niin vaikeaa, mutta jos johonkin pääsen kiinni, on sen tekemisen lopettaminen taas ihan oma juttunsa. En voi esimerkiksi kirjoittaa, jos tiedän että joudun lopettamaan sen johonkin tiettyyn aikaan. Paikallaanolo on sen verran haasteellista, etten juuri koskaan malta lukea kirjaa päivällä. Illalla tai yöllä taas en jaksa, tai voi. Ihme että yleensä edes saan kirjoja luettua, kun kuitenkin saan. Tänä vuonna jo yhdeksäntoista kirjaa.
Silti en osaa yöllä nukkua vaikka väsynyt ja vetämätön olen suuriman osan päivästä. Itkua saan jo vääntää kun uni ei vaan tule lääkkeistä ja julmetusta väsymyksestä välittämättä. En halua lisätä koko ajan lääkkeiden määrääkään. Lopulta niitä tarvitsee sitten aina vaan lisää. En jaksa valvoa niin että voisi lukea tai tehdä jotain muuta mukavaa, tai edes jotain, mutten osaa sitten nukkuakaan. Kolmen vuoden väsymys päällä, en edes muista milloin olisin nukkunut hyvin. Väsyttää tämä koko homma, voisi jo loppua. Olen ihan kyllästynyt tähän kaikkeen, olemiseen ja narisemiseen siitä. Miksi pitää olla tällaista? Vaikka moni asia on ihan hyvinkin, löydän niistäkin aina sen huonon puolen. Miksi sen negatiivisuuden tutkan pitää olla niin tehokas. Mietinkö liikaa kaikenlaista. Lisääkö tieto tuskaa? Mitä sellaista sitten tiedän? Usein se paha olo jäytää ihan fyysisinä tuntemuksina, en ole yleensä sen enempää surullinen kuin iloinenkaan, vaan tuskainen. Ensimmäinen diagnoosi kaksitoista vuotta sitten olikin masennus, yleistynyt tuskaisuus, ahdistuneisuus häiriö. Ja se ilmenee juuri fyysisinä tuntemuksina minulla. Miksiköhän?
Eilen J vei mut elokuviin. Katsoin aikaisemmin että olisin halunnut mennä katsomaan uuden Tuhat kertaa hyvää yötä, mutta siinä ei ollut näytöksiä sopivaan aikaan joten mentiin Kino Engeliin katsomaan Isänsä poika. Ihan kiva, mutta japanilaiseen tapaan vähän huvittavanikin jäykkä, jatkuva kumartelu ja pönötys tavoissa alkoi tuntumaan jo melkein huvittavalta. Niin avarakatseisia tässä ollaan. Tarina oli aika ennalta-arvattava sekin. Teatteri on ihan vastakohta näille perus-tennareille, joissa tunnelma on kuin nuorisotalolla, discossa tai ruotisnlaivalla, Engelissä oli hiljaista, karkkipussin rapistelusta tuli kova meteli ja oli aika noloa.. Elokuvan äänet olivat taiteelliseen tapan tosi hiljaisella ja ne kolme muuta katsojaa meidän lisäksi eivät juuri liikahtaneetkaan ennen kuin lopputekstit olivat kokonaan menneet. Mutta mielellään sitä elokuvia katsoo missä vain. Tykkään elokuvista ja kirjoista, kaikenlaisista tarinoista (tai en nyt ihan kaikenlaisista, romattisia juttuja en jaksa katsoa) Tykkään kertoa itselleni mielessäni tarinoita vieraista ihmisistä. Varsinkin päivätoiminnassa käydessä mietin hiljaisuudessa niiden muiden ihmisten tarinoita. Mitä tuolle ja tuolle on tapahtunut. Välillä tulu mieleen, että olisi mielenkiintoista kirjoittaa niistä vaikutelmista mitä kenestäkin tuli. Siellä ei juteltu mistään. Ei diagnooseista, lääkityksistä. Eikä kyllä oikeastaan mistään muustakaan. Oltiin hiljaa. Niin minäkin, ja niin tykkään ollakin. En kestä turhanpäiväistä kaakatusta. Enkä vertailua. Ihmisiltä sairauden syöminä on se turha ehkä karsiutunut pois, niin paljon pettymyksiä, ulkopuolisuutta, olematonta itseluottamusta. Mutta niin monia tarinoita.
Mutta eilen elokuvissa. Sellaista virkistäytmistä. Perään uneton yö ja kykenemättömyys nyt edes liikkua minnekään päin. En ole laittanut ruokaakaan koko viikkoon, eilen söin illalla valmiin tomattikeiton ja leipää. Muuta en syönyt koko päivänä. Ei maistu. Niin paljon mä itseäni arvostan. En jaksa mennä kauppaan. Olen kai aika väsynyt. Aikaisemmin ja normiarjessa pakotan itseni kaikkeen ja nyt kun ei ole pakko, en toimi, juuri mitenkään.
Keskustassa käyminen tuntui melkein ulkomaanmatkalta, pitkään aikaan ei ole siellä tullut käytyä. Olisi silti ihan kiva käydä, tai oli. Mun itseluottamus on sitä luokkaa, etten mielelläni käy siellä. Keskustassa on vaikeampi olla kuin täällä luonnon ja vähäisemmän ihmismäärän keskellä. Tunnen itseni huonoksi. Vertailen. Siellä on parempia ihmisiä. Mukamas. Vertailen, vaikka tidostan, ettei kenenkään elämä ole paljon sen ihmeellisempää kuin toisen. Toinen on mielenterveys syistä eläkkeellä, toinen taas niin sanottu menestynyt ihminen. Missä se menestys sitten mitataan. En mä ainakaan kadehdi kalliita merkkituotteita kantavia ja niihin ripustautuvia ihmisiä tai bemarijuppeja. Eikö sellaisella vaan peitellä huonoa itseluottamusta, silläkin. Tai tuhlataan rahaa, tyhjyyteen kilpaillakseen kassasisarten tai -veljien keksen, mitä on yllinkyllin kun viettää koko elämänsä palvellen jotain muuta kuin sitä, mikä oikeasti kiinnostaisi. Saat rahaa kun teet jotain mitä joku muu päättä että teet, ja joku muu pitää tärkeänä. Silti häviät aina. Onko se sitten niin hienoa? En edes haluaisi olla siellä.
Hirveät ruuhkat joka suuntaan kaupunkin mennessä. Eipä käy kateeksi. Eipä ole hääviä tietysti sekään, että ruokakaupassa käydessä sa melkein itkua vääntää, kaikki on niin kallista. Tai se, että sairauden takia on pakotettu köyhyyteen ja jatkuviin huoliin toimeentulosta. Onhan sitä kaikkea siltä välitäkin, itse vaan olen taipuvainen ajattelemaan kauhean musta valkoisesti. Sepä se ongelma aika pitkälti on. Kaikki on joko hyvää tai pahaa. Kaikki on omassa mielessä kuitenkin, se hyvä ja paha. Jos vihaat jotain tietynlaista asiaa, ihmistä, on se viha, inho, kateus omassa itsessä. Kai se on se mihin kiinnittää huomiota. Itse vertailen itseäni hirveästi muihin, vaikka ajattelen että kaikki on kuitenkin vaan ihmisiä. Sithän sanotaan, ettei ihminen kadehdi sellaista, jonka tuntee kunnolla. Joku on väittänyt myös, ettei ihminen kadehdi sellaista asiaa, mitä tällä ei olisi mitään mahdollisuutta saavuttaa. Vaikkapa jotain tähti-näyttelijää luoduin upeuksineen tai kuninkaallisia. Tai jotain einsteiniä. Niin kuin ei Intian slummeissa asuvat ja elävät kahdehdi meitä. Tai en ainakaan usko niin olevan. Tai köyhät afrikkalaiset, sieltähän löytyy maaiman onnellisimmat ihmiset jonkun tutkimusken mukaan. Värikkäät vaatteet, musiikki ja tanssi. Siellä ollaan yhdessä ja elämä pyörii perusasioiden ympärillä. Meillä keksitään koko ajan, joka tuutista, kaikkea uutta mitä halutaan ihmisten luulevan tarvitsevansa, ja sen myötä ihmisiä ajetaan kilpailemaan. Niin että joku yksittäinen ahne rikastuu taas entisestään, ja voi keksiä uusia turhuuksia, mitä ihmiset muka tarvitsisivat.
Mä en kaipaa bemareita (enkä muunkaan merkkisiä kalliita autoja), shoppailua stokcalla, merkkivaatteita tai -laukkuja. Enkä oikeastaan edes matkustelua. Samanlainen olo sitä on, oli sitä sitten missä maailmankolkassa tahansa. Ei itseään mistään vuorilta kyllä löydä. Sekin on vaan rikkaiden perheiden vesojen hommaa. Kunnes sitten isona juoksevat rahan perässä. Ja ostavat niitä bemareita. Viisastelevat ja hienostelevat asuinpaikoillaan, merkeillään, titteleillään ja pelkäävät huonoja alueita ja kaikkea itselleen tuntematonta. Tai mitä pelkäävät itsessään huomaavan.
No, ainakin tiedän sen mitä en tarvitse enkä halua. Joku alku kai sekin. Sitä taas en tiedä mitä haluan, vai haluanko mitään? Tai mistä mä mitään tiedän, eipä sitä valmiiksi tule ikinä, ei lähellekään. Sen tiedän, että kehitän mieluummin ajattelutapojani ja viisauttani kuin käsilaukkuvarastoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti