Tekisi mieli mennä nukkumaan, tai
ainakin lukemaan, mutten jotenkin osaa, en malta. Inhoan sitä kun silmät
alkavat lupsumaan kiinni eikä lukemsesta tule mitään, mutta silti jään
hereille siihen ärsyttävään välitilaan, mikälie, kuulen kaikki häiriöt
ja makaan hermosuneena ja puolitiedottomana. En tykkää! Mieluummin
sitten valvon ja raastan itseäni suoriutumaan tästäkin päivästä, vaikka
miten mahassa kumisee ja väsymys vetää ja vituttaa.
Tänään on ulkona helle. Hyi, tuli paha olo kuumuudesta. Odotan luvattua
ukkosta ja vaikka raekuuroja. Aamupäivällä oli aika työterveyslääkärille
kymmeneltä. Vaikka heräsin melkein kaksi tuntia ennen, en saanut
itseäni käynnistymään ja niin J ajoi töihin leimaamaan kellokortin ja
tuli takaisin ja vei mut autolla työterveysasemalle. Oli ne kaikki
vaate-, naama-, hiuskriisit, niin kuin aina, ja aikaa tuhraantuu
kaikkeen ihan julmetusti. Sovittelen erinäisiä vaatekertoja, silitän
vaatteita, etsin jotain, hiukset pitää pestä joka päivä, naamaa
pakkeloida. En osaa olla ja lähteä silleen rennosti vaan. Töissä mua
aina haukuttiin prinsessaksi ja kyseltiin että mihis juhliin sitä ollaan menossa?
Siinähän vittuilivat. Mieluummin mä sitäpaitsi olen hullu prinsessa
kuin vittuuntunut hoitaja paskaa kyynerpäihin asti. Anteeksi vaan.
Ennen hoitajaksi opiskelemista olin laitoshuoltajana/hoitoapulaisena
sairaalassa ja siellä mulle suositetteli nainen joka oli Venäjällä
lääkäri, täällä laitoshuoltaja, mieluummin lentoemännäksi ryhtymistä
kuin hoitajaksi kouluttautumista. Ehkä se olisi ollut parempi. Ellen
pelkäisi lentämistä ihan hirveästi (niin kuin kaikkea muutakin) olisin
ehkä harkinnut! Nyt olen tietysti siihen jo liian vanha ja ruma. Enkä
ole päässyt lentopelosta. Pystyn juuri ja juuri lentämään ne pari kertaa
kymmenessä vuodessa kun jonnekin on päässyt. Yleensä Turkkiin. Tai
Englantiin. Lentoemäntänä voisi pitää tyylikkäämpiä vaatteita kuin
hoitotyössä ja asiakkaatkin olisivat ehkä hiukan parempikuntoisia, mutta
saivartelua. Ei minusta ole kumpaankaan enää. Mutten ala ämmäksi. Yli
nelikymppisenä ei voi olla luonnonkaunis, jossain naistenlehdessä joskus
sanottiin, että jos yli nelikymppinen nainen ei huolehdi ulkonäöstään
ja pakkeloidu mennessään ulos ihmisten ilmoille, on se loukkaus
kanssakulkijoita kohtaan. En lue enää naistenlehtiä. Kaikesta
yrityksestä huolimatta olen silti niin kamalan näköinen, että välttelen
ulkomaailmassa peilejä ja kaikkia kiiltäviä pintoja, kuten metron
ikkunat, ihan viimeiseen asti.
Ihan hirveän kuuma oli ja on edelleen. Onneksi täällä kotona on
suhteellisen viileää kun ikkunakaihtimet ovat kiinni ja parvekkeen ovi
auki. Aamulla oli päällä takkia, sukkista, huivia. Tuli liian kuuma.
Päivän mittaan vaatteet väheni, kotona tosin vasta. Kamalaa kun nyt
pitäisi kai mennä valkoiset raajat paljaana tonne ulos toikkaroimaan.
Mustassa tulee kuuma, mitään rusketusvoiteita en itseeni läiski, joten
olen valkoinen. Samapa tuo, missä mä edes käyn? Olen huomannut nyt
valoisaan aikaan, että mulla taitaa olla vähän punertavat hiukset. Ovat
sellaiset haperot ja kihartuvat, iho mulla on ihan valkoinen, eli ehkä
olen vähän punahiuksinen, tai pieni punaisen vivahdus. Hiuksista puolet
on omaa väriä, en enää värjää niitä. Jännä siis seurata mitä sieltä
paljastuu. Maantien väristä tietysti, mutta minkä sävyistä maantietä :D
Työterveyslääkärillä käynti oli ihan helppo, jännitin sitä aika paljon,
oli huono olo, suu tuntui kuivalta ja kieli paksulta, hiostutti ja
pisteli ällöttävästi. Otin pikku murusen Propralia, niin pienen, ettei
sillä varmaan ollut muuta vaikutusta kuin psykologinen, mutta sentään
se. Liekkö niitä muita edes ole? En saanut rytmihäiriökohtauksia, kädet
tai ääni ei vatkanneet ja värisseet, enkä meinannut pyörtyä. Enkä
hikoillut lammikoita. Oli aika nuori ja komea lääkärikin ;) Parasta
käynnissä oli se, että lääkäri oli vähän samoilla linjoilla mun kanssa,
niin että onhan tässä menny jo aika kauan etten ole töissä ollut (kolme
vuotta) ja vaikeammaksi se töihinpaluu muuttuu vaan. Vaikeaa olisi ja
on. Hankala tilanne. En voi oikein opiskellakaan (silloin kun opiskelin
2002-2007 kahden vuoden koulutuksen, sairastuin ekan kerran ja sain
diagnoosin eikä mistään meinannut tulla mitään) enkä hoitotöitä tehdä.
Hassua kun ainakin kymmenen vuotta mua nuorempi lääkäri sanoi että kun olet noin nuori vielä olisi pysyvä eläke ikävä juttu.
Lääkäreillä ja hoitajilla lukee varmana tuo sama lause jossain
oppikirjassa, jokaikinen tapaamani lääkäri ja hoitaja on sanonut tuon
saman asian täsmälleen samoin sanoin. Olisihan sitä jotain, mutta miten
motivoitua johonkin sellaiseen mikä ei voisi vähempää kiinnostaa?
Kaupungilla on kuulemma velvollisuus kolmen vuoden ajan tarjota
erilaisia tehtäviä jos työkokeiluun lähdetään. Jos yksi ei käy,
tarjotaan toista. Aika hyvä systeemi, mutten usko että minusta on siitä
hyötymään. Mutta vaikea tilanne. Jotain pitäisi vielä yrittää ehkä, kun olen niin nuori. Luin
sen silti niin, että eläke on varmaan se seuraava tavoite. Tai se
todennäköinen. Hyvä! Seuravaksi saan ajan kuntoutussuunnittelijalle,
joka osaa kertoa kaikista kaupungin erinäisistä kuvioista työjuttujen
suhteen ja seuraava ja viimeisin etappi olisi se, että psykpolin
psykiatri saataisiin yhteisneuvotteluun t.t.lääkärin kanssa. Siinä voi
olla haastetta.
Jotenkin silti masensi kun lähdin sieltä pois, kotiin päin raahautumaan,
ihan helkkarin kuumakin oli, enkä ollut syönyt mitään ja oli huono olo,
vesipullon sentään älysin ottaa mukaan. Muuten olisi varmaan saanut
jonkun aurinko&kuumuus-litomyrkytyksen. Kävin ruokakaupasta
salaattia ja UFFin ohi en osannut kävellä tyhjin käsin. Ostin kuvissa
oelvan Onlyn kukkamekon, sekä vaalean värittömän mekon ja mustan paidan.
En osaa edelleenkään pitää luontevasti värikkäitä vaatteita, mutta
harjoittelen kotona.
Kello 22.07
laitan tämän saman tekstin alun tännekin. Mietin että laitanko vai en, mutta päätin laittaa. Suuria päätöksiä elämä täynnä. Huoh. Päivä on nyt sentään loppupuolella, ilta on mennyt ihan tässä sohvan nurkassa, lätkää, uutisia, salkkareita, kaappausta keittiössä ja nyt joku typerä Vareksen leffa, mitä J katsoo, mä luovutin. En tykkää. Ja ahdistaa että koko ilta on mennyt telkkarin äärellä. Kirjojakin olisi luettavana. Luen nyt Elif Shafakin kirjaa Rakkauden aikakirja. On ihan loistava, säästelen niitä viittäsataa sivua mitä kirjassa tarinaa on, välillä luen taaksepäin aikaisempia juttuja, laitan hiirenkorvia ja suunnittelen kirjoittavani ylös viisauksia kirjasta. Olen aika kiinnostunut Lähi-Idästä, olen tänä vuonnakin jo lukenut toista tuhatta sivua aiheeseen liittyviä kirjoja ja olen innostunut. J.kin sanoi että musta tulee kohta joku Lähi-Idän tukija, derviiseistä olen kiinnostunut, kuten muistakin mystisistä asioista. Vuorotellen, milloin mistäkin. Mihinkään tiettyihin kaavoihin tai uskontoihin en ole kangistunut mutta kiinnostusta pulpahtelee välillä jossain määrin, milloin mihinkin, ja silloin hyppään kiinni. Ehkä lähden kohta nunnaluostariin ;)
Tarinan päähenkilö on 1200-luvulla elänyt, mutta tänäkin päivänä
runoistaan tunnettu mystikko Rumi, joka käy läpi syvällisen muutoksen
dervissi Shamn opetusten ansiosta.
Kahdella aikatasolla, sisäkkäistarinana, hienosti kerrottu Rakkauden aikakirja
kulkee yli vuosisatojen ja kulttuurien. Se kertoo 1200-luvun
salaperäisestä Lähi-Idästä yhtä elävästi kuin nykymaailmasta ja lähes
pakottaa lukijansa miettimään, mitä rakkaus on. Tekijä yhdistää
omaperäisesti länsimaista ja itämaista tarinakertomisperinnettä.
Kontrasti kerronnassa toimii hyvin ja mystiikka vie mukanaan.
Kirja ei ole niinkään perinteinen rakkaustarina kuin tarina
ajattelutavasta ja rakkaus-käsitteen muodostumisesta. Tässä on myös
runsaasti käytännön filosofiaa ja keinoja muokata itse omia ajatuksiaan,
tapojaan ja tottumuksiaan. Runsas kulttuurien välinen vuoropuhelu antaa
kirjalle viehättävän leiman, ei kuitenkaan liikaa.
Nyt saa kirjoittaminen riittää tälle päivälle. uusia kujeita taas huomenna (eli tyhjän seinän tuijotusta mieli täynnä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti