Eilisilta oli ihan kamala. Päivälläkin jo ahdisti ja iltaa kohden se meni oikeastaan vaan huonommaksi. Aamuinen ahdistus on taas palannut, vähän eri muodossa kuin aikaisemmin, mutta palannut se on kuitenkin. Samanlaista fyysisesti pahaa ja kiristävää oloa ei enää ole, niin kuin aikaisemmin. Mutta jotenkin, en jaksa tätä kotona yksin olemista. Seinät kaatuu päälle ja tuntuu, kuin olisi melkein vankina täällä kotonaan. Ei mikään estäisi mua tekemästä jotain, mutten vaan jaksa tehdä muuta, kuin ne tutuksi tulleet; siivoaminen, kaupassa ja salilla käyminen. Onneksi sentään ne. Mutta tunnen itseni niin yksinäiseksi ja turhaksi. Se oikein korostuu, kun J. lähtee aina aamusin niin iloisena töihin, sillä on kiva, mielenkiintoinen työ ja kokee olevansa, ja onkin, siinä hyvä. Kuuluu johonkin. Odottaa ylennystä, on pomon suosisossa ja tosi hyvän työntekijän maineessa ja asemssa. On haasteellisia tehtäviä, ulkomaanmatkoja, kuuluu joukkoon, viihtyy työkavereiden kanssa ja käy niiden kanssa työajan ulkopuolellakin ulkona ja harrastamassa.Maanantai-iltana kun E. oli lähtenyt reissun, istui J. pari kolme tuntia
koneella, valmistelemsaa jotain palaveria minkä piti Virossa. Toisin kuin minä, en ole ikinä kuulunut mihinkkän. Vaikka olisi jossain porukassa, yheisössä, ryhmässä, työpaikassa, opiskelemassa, koulussa, en kuulu sinne Olen ulkopuolinen, enkä vaan jaksa kulua joukkoon. Olla osallinen. Enkä enää haluakaan. Muut ihmiset vaan inhottavat, enkä halua muuttua. Ei mulla ole mitään puhuttavaa, enkä jaksa kuunnella muita.
Eilen käytiin päivällä syömässä, tässä lähellä. Tuli aika kaukaa autolla tänne puolenpäivän aikaan keksen päivän ja käytiin yhdessä lounaalla. Tehdään ehkä kerran viikossa niin ja ihan kiva juttu se onkin. Välillä kyllä tuntuu, että se on sellaista "sairasapua", ettei oikeasti sitä haluaisi, mutta ajattelee, että valitan ehkä vähän vähemmän, jos pääsen välillä jonnekin. Kun en muten pahemmin missään käy. Eilen valitin koko syömässäoloajan. Kaikki tuntui niin turhalta. Olen niin köyhä, ruma ja surkea, ei mulla ole oikeastaan mitään. Ei mitään tekemistä, eikä mitään virkaa ja koko elämä tuntuu ihan turhalta, sellaseltä mustalta aukolta vaan (kohta se ehkä sitä onkin, jos ennustettu maailmanloppu huomenna tulee, (21.12.12.).Tulevaisuuskin tuntuu ahdistavalta, mulla ei ole uskoa parempaan, uskon että koko loppu elämä menee näissä samoissa merkeissä. Tuskin kuntoudun tästä yhtään mihinkään parempaan. En vaan jaksa ajatellakaan, kaikki tuntuu liian vaikealta, tai epämielekkäältä, eikä mitään sellasia ajatuksia enää tulekaan, mitkä voisivat oloa viedä eteenpäin tai tuoda jotain rakentavaa muutosta tähän hiljalleen kutistuvaan ja näivettyvään elämään. Koen olevani kahden seinän välissä, jossa pystyn liikkumaan vaan sivusuunnassa ja kireässä ahtaassa raamissa. Illalla tavallaan näinkin itseni sellaisessa räpiköimässä.
Illalla nosui isompikin raivo. Istuttiin sohvallavaan ihan hiljaa J.n kanssa. Katsottiin vähän telkkaria, oltiin koneella vuorotellen, ja sitten kun ei enää jaksettu tuijottaa ruutua, laskeutui kamala hiljaisuus. Kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa toiselle. Kysyin, mitä tehtäis, kun nyt kerrankin ollaan kahdestaan, ei olla varmaan ikinä oltu näin paljon kotona keskenämme. E. on yleensä aina kotona, ja illat ja viikonloput menee sen kanssa tehdessä ja päivää kuljettaessa. Silloin pitää olla, tai yrittää ainakin parhaansa mukaan, olla tavallinen, reipas, tekevä ja kuunteleva, läsnäoleva, aktiivinen, pitää päivärytmeistä kiinni ja tehdä koko ajan jotain, siivota, pestä pyykkejä, kysellä läskyjä laittaa ruokaa, iltapalaa, huolehtia nukkumaamenot ja kuunnella, aina vaan. Nyt olen pitänyt lomaa kaikesta tuosta, en ole niin ruokaakaan laittanut, on syöty leipää tai sitten ollaan käyty ulkona syömässä. Meillä vaan ei ole mitään puhuttavaa näköjään, ja se jotenkin järkyttää mua suuresti. Miten me voidaan pysyä yhdessä loppu elämä (tai edes kovin pitkään enää) jos yhdessä olo on vaan hiljaa istumista ja mököttämistä. Mä valitan turhaa oloani ja ahdistusta, toivottomuutta ja katkeruuttani, ja J. on hiljaa ja miettii varmasti jotain ihan muuta. Voisin ihan hyvin olla olemattakin. Mitä tällaisella elämällä tekee. Lapset on tietenkin tärkeitä, mutta jos mun tehtävä elämässä on välipalan laittaminen, niin mikä mä olen. En mikään. Kodinkone?
Menin sitten kymmenen jälkeen sänkyyn. Yritin keskittyä lukemiseen, muttei se oikein onnistunut, unohdin mitä luin, eikä kirja oikein ottanut mukaansa, tuntui aika väkisin päkertämiseltä. Puoli yhdentoista aikaan aloin yrittää nukkumista, puoli tuntia siinä yritin saada unen päästä kiinni, mutta mulla oli niin paha mieli ja viha kuohui pinnan alla, niin ei rentoutumisesta tulut kyllä yhtään mitään. Mua myös ärsytti se, ettei J. tullut mun perään ja yrittänyt saada iltaa vielä pelastetuksi paremmaksi. Miksi mun pitäisi olla aina se, joka tekee ja vetää tätä kotielämää.. Yrittää olla puhelias, hyväntuulinen, hauska (E.n olessa kotona yritän olla sellainen, en halua olla märkä rätti, maata sängyssä ja raivota, kun E.on kotona. Välillä kyllä niinkin tapahtuu..). Enpä saanut unta. Kävin ottamassa lääkettä (aikasemmin olin uhkaillut että otan kaiken, kaapista löytyy niin paljon pillereitä (pari purkkia Oxepamia, purkki Tenoxia, Seroquelia -jota en ole ikinä käyttänyt-, Litoa, Ataraxia, Lamictalia.. Että pääsisi tästä kaikesta. pari kourallista vaan, niin pääsisi pois), raivosin vähän, en vaan pystynyt olemaan hiljaa ja huusin kaikkenlaista, haukuin J.tä, sanoin mm että "säälin itseäni, kun joudun olemaan niin säälittävän tyypin kanssa".. Vähitellen pieni rauhoittumisen raukeus alkoi ja olo muttui säyseämmäksi. Lämpimäksi, hiljaiseksi, raukeaksi, puudutetuksi. Kamalaa jos tuollainen kova raivo ja vihan kupliminen sisällä ei joku kerta loppuisikaan.. Itkin omaa surkeuttani ja turhuuttani ja vähitellen nukahdin. Toivoin että nukkuisin mahdollisimman kauan, ja aika kauan sain onneksi nukuttuakin, melkein yhdeksän tuntia. Olisi vähän vähemmän seuraavaa päivää elettävänä.
Nyt lähden kyllä imuroimaan. Täällä on ihan kamalan pölyistä. Illalla menen Body Pump- tunnille. Paino on onneksi pysynt alhaisissa lukeimissa, eikä mitään pöhöjä ole päässyt syntymään (painoin tänäaamuna 61,8kg).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti