Syö

Ajattelin kirjoittaa syömisestä, syömishäiriöistä ja muutenkin vääristyneestä minäkuvasta, jotka ovat mulle ihan jokapäiväistä elämää. Elämä pyörii aika paljon sen ympärillä, miltä näytän, miten paljon painan ja mitä mulla on päällä. Se olisi ehkä tavallista, jos olisin epävarma teini, alta parikymppinen, tai nuori, missä se raja nyt sitten meneekään. Itse olen ihan raivostuttavan lapsellinen ja on pakko myöntää, että tältä osin elämä pyörii aikalailla oman navan ympärillä. Ihan kirjaimellisesti. Odottelen tässä ruuanlaittoon  ryhtymistä, ajoitan ruoan aina niin, että se on  suurinpiirtein valmista silloin kun J. tulee töistä (se tapa ärsyttää mua paljon! Olisin itsekin varmaan jaksanut paremmin työelämässä ja kaikessa muussakin elämässä, jos ruoka olisi valmiina pöydässä, kun tulisin töistä, tai mistä nyt ikinä. Ja kotityöt tehtynä, pyykit pestynä...). Nyt olen ajoittanut aloittavani tämän ohjelmanumeron puolen tunnin kuluttua. Siihen asti istun täsä keittiön pöydän äärellä ja kirjoitan. Mitä sitä nyt muutakaan keksisin. Pöytä ilman leipää. Parempi niin. Ei lihota.

Olen kesän aikana lihonnut muutaman kilon. Röllykkää on kertynyt ja paino on noussut lukemiin, mikä alkaa olla mulle hälytysraja, minkä olen itselleni asettanut "maksimipainoksi". En ole viitsinyt nyt käydä vaa'alla muutamaan päivään, koska tiedän, että lukemat ovat noususuunnassa. Yritän olla välittämättä, yritän ajatella muuta. Vaatteet mahtuu päälle, enkä ole oikeasti lihava tai ylipainoinen. Painoni on juuri normaalipainon puolivälissä, yhtä kaukana alipaino- kuin lievän ylipainon rajasta. Silti, välttelen peilejä, olen valkoinen ja kuntoiluinnostuksen aikainen kiinteä kroppa on muisto vaan. Olen kaksissuuntainen tämän painoasiankin suhteen, en osaa päättää, mikä on mielestäni oikeasti hyvä. Itselleni. Mitä oikein haluan? Välillä katselen tosi hoikkia ihmisiä kahdehtien ja tunnen itseni valtavaksi norsuksi. J on joskus ihmetellyt mulle, että miksi vertan itseäni teini-ikäisiin, laihoihin tyttöihin. Onhan se vähän outoa, ja epätervettä. Miksi mä olen tällainen tantta, keski-ikäinen, keskipainoinen, keskinkertainen ja tylsä. Keski-ikäinen. Päällisin puolin, sisäpuolelta olenkin ihan muuta, epäonnistunut pohjia myöten. Järkytyn usein nähdessäni itseni peilistä. Tankero, selluliittireisi, löysämaha.
Toisinaan ihailen treenattuja vartaloita, harvemmin nykyään. En haluaisi näyttää grillatulta broilerilta, en kiiltävä yliruskettunutta ihoa, erottuvia lihakset, suonet ja jänteet esillä. Isoa habaa. En halua olla kuin kävelevä anatomia kartta. Sitäkin olen välillä tavoitellut. Nyt en. En halua nostaa eneneviä määriä rautaa penkistä, käydä peilin edessä tarkastamassa monta kertaa päivässä, näkyykö vatsalihasten muoto vähän selvemmin nyt, kuin aamupäivällä. Kun en ole syönytkään muuta kuin rasvatonta raejuustoa ja ananasta. Rasvanpolttoruokaa. Haluaisin olla ihan pieni, hoikka, siro, runollisen ohut ja linnunluinen. Olen oikeasti terveen näköinen ja kokoinen. Tavallinen, hoikka. Tunnen itseni isokokoiseksi. Haluaisin olla pienempi, vaikka anorektinen laihuus näyttää minusta kamalalta, kuivalta, sairaalta ja kalvakalta. Varsinkin, jos ikää alkaa olla aikuisen ihmisen verran, ei sellainen näytä kivalta. Onhan sitä jotain siltä väliltäkin, muttten ole sitä löytänyt.

Ongelma on siis se, ettei mikään ole hyvä. Koko ajan olen vääränlainen. Jos syön, syön aina liikaa. Tai liian vähän. Mun ruokahalu on parantunut tässä kesän aikana. Syytän ensimmäiseksi uusinta lääkettäni, Litoa, se on mainittu lihottavaksi lääkkeeksi, mutten sitä uskonut, tai välittänyt. Valitsin sen tunnetumpien ja yleisemmin lihottavien lääkkeiden joukosta pienemmäksi pahaksi. Ajattelin, etten minä liho, kyttään niin tarkkaan painoani, hyppään vaa'alla vähän väliä ja olen vaikka syömättä, jos paino pyrkii nousemaan liikaa. Treenaan, laihdutan. Nyt syön paljon. En liiku. Nälkä on usein, tai ainakin tekee mieli jotain hyvää. Yleensä tapaan pitkittää ruokailuvälejä niin, että päivää ehtisi kulua, eikä aikaa syömiselle jäisi niin paljoa. Mutta sitten kun syön, en osaa lopettaa sitä. En vaan tule kylläiseksi. Syön perusterveellisesti ja olen kasvissyöjä, mutta herkkuja syön paljon. Joka päivä jotain. Aikaisemmin söin niitä kerran parissa viikossa, nyt ainakin kerran päivässä. Voisin elää pelkillä herkuilla, en niin ruuasta välitä, herkuista kyllä. Terve ruokahalu katoaa silloin helposti, kun täytän itseni herkuilla. Paastoan ja taas ahmin herkkuja. Ruokailun järkeistäminen on jäänyt jonnekin, keväälle, kun vielä jaksoin käydä jumpassa ja söin järkevästi. Tai liian vähän. Kun liikun paljon, katoaa ruokahalu. Siihen haluaisin taas pyrkiä, muttei se näytä niin vaan onnistuvan. Tai siis. Sille välille. Että söisin järkevästi ja liikkuisn sopivasti. En osaa.

Sairastin parikymppisenä anoreksiaa ensimmäisen kerran. Sain ensimmäisen lapseni juuri  kaksikymmentä vuotta täytettyäni, sitä ennen olin aina tosi hoikka ihan luonnostaan. Olin liiankin laiha, paino oli alipainorajoilla ja alempanakin, ilman että tein mitään, ja söin. En miettinyt painoani. Jossain vaiheessa painoa alkoi tulla lisää, lihoin kymmenisen kiloa, olin silloinkin melkein kymmenen kiloa kevyempi kuin nyt. Jäin pian yksinhuoltajaksi ja pian tapasin toisen mieheni, nykyisen toisen ex-mieheni. Aika nopeasti elämä luisui hallinnasta ja jouduin myrskyn silmään. Elämä oli pelkkää vuoristorataa, ihanaa, ja kamalaa. Ex-mieheni mielestä olin lihava. Siihen aikaan lopetin syömisen. Saatoin olla viisi päivää viikosta syömättä mitään, se mitä laitoin suuhuni, oli tupakka, purkka ja Pepsi Max. Ihmeen hyvin sitä niilläkin pärjäsi. Kummallista kyllä. Viikonloppusin sitten söin. Kävin ostamassa monta kassillista herkkuja. Kävin parissa eri kaupassa, kun en kehdannut ostaa kaikkia yhdestä kaupasta kerralla. Ja söin, ahmin niin paljon, että vatsa tuntui olevan repeämispisteessä. Makasin sohvalla ja söin. Välillä nousin sen verran ylös, että hain keittiöstä lisää jotain. Suolaista ja makeaa vuorotellen. En ikinä oksentanut, yritin, mutten oppinut sitä. Ihan hyvä niin. Mutta sitten paastosin. Olin monta päivää kokonaan syömättä. Nälkä katoaa ihmeen nopeasti, parissa päivässä. Paino tipui tuolla menetelmälä melkein kilon päivässä. Syömispäivinä se aina nousi, paastolla taas laski.

Jossain vaiheessa lopetin, havahduin. Muistan ajatelleeni joskus illalla nukkumaan käydessäni, kun luut törröttivät kyljistä ja lonkista, että heräänköhän enää huomenna. Lopetin. Välillä. Mitään hoitoa en saanut, enkä sitä hakenutkaan. Kukapa mua olisi tullut kotoa hakemaan ja vienyt jonnekin hoidon piiriin. Minne nyt sellaiset viedään, jotka eivät syö, ja ovat muutenkin pihalla. Ex- mieheni mielestä nainen on sitä kauniimpi, mitä laihempi tämä on. Toisen lapsen saatuani (tämän toisen ex-mieheni kanssa, erottiin kun odotin poikaa) aloitin taas saman, en syönyt. Laihduin raskauskiloista (niitä tuli parikymmentä, kerrankin sai syödä..) yli kolmekymmentä kiloa puolessa vuodessa. Raskauskiloista jäi laitokselle suuri osa, mutta silti, melkein parinkymmen kilon pudotus, puolessa vuodessa. Vakavaan alipainoon. Olin silloin kahden lapsen yksinhuoltaja, ja mietin laihduttamista. Eikä siitä energiasta ja niistä ajatuksista, mitä laihduttamiseen kului, jäänyt paljon muuhun. Niihin tärkeisiin, oikeisiin asioihin. Elämäään. Laiminlöin lapsiani laihuuden ihailuni ja -tavoitteluni vuoksi. Hoidin sen mitä pitikin, mekaanisesti. Henkisesti läsnä en varmastikaan ollut. Lapset olivat joskus keskenään, kun nukuin päivällä. En jaksanut viedä lapsia ulos puistoon muutamiin päiviin. Olin vaan syömättä, enkä sitten jaksanut paljon mitään. Oltiin vaan kotona, keskenämme. Ei meitä kukaan tullut katsomaan tai viemään minnekään. Edelleenkään. Nuorempaa lastani, poikaani, en voinut edes imettää, lopetin sen, kun tajusin, miten elimistöstäni erittyy äidinmaitoon haitallisia kuona-aineita, mitä laihduttaessa, tai siis melkein kokonaan syömättä ollessa, erittyy. Halusin silti olla mieluummin syömättä. Poika sai ravinnon äidinmaidonkorvikkeesta. Varmasti se on ravitsevampaa, kuin mitä minä pystyin tarjoamaan. Jatkoin vaan, mikään ei mennyt laihduttamisen ohi, ei mikään.

Neuvolassa onneksi huolestuttiin jossain vaiheessa, olin niin laiha, että se näkyi päällepäin. Sain lastenhoitoapua kotiin kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan. Lähdin pois kotoa, menin nykyisen mieheni asunnolle, olin siellä päivällä yksin ja söin. Kävin hakemassa läheiseltä kioskilta evääksi suklaata, sipsejä ja lehden, joka vilisi kuvia laihoista ihmisistä. Söin, makasin ja vilkuilin kuvia. Olisipa tuollainen, noin laiha ja kaunis. Kuulostaa ikävältä ja tunnen huonoa omaatuntoa noista ajoista, miten paljon olen pilannut sillä, että olen mietitnyt ihan toisarvoisia asioita. Miten paljon tärkeämpiä hetkiä olen menettänyt. Kaduttaa ja surettaa. Inhoan itseäni. En muista niiltä ajoilta kun lapset olivat pieniä paljon mitään. Olen pilannut kaiken. Lasteni lapsuuden. Itseltäni sen. Mulla on ikävä sitä, niin ikävä, että rintaa puristaa ajatellakin niitä vuosia. Sattuu katsoa kuvia siltä ajalta, niiltä vuosilta. En enää ikinä halua lapsia.

Pari vuotta tästä sain ensimmäisen kerran diagnoosit vakava masennus, yleisynyt tuskaisuus ja ahdistuneisuushäiriö. Viisi vuotta myöhemmin diagnoosilista pidentyi, tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Ja kymmenen vuotta ensimmäisestä diagnoosista tämä viimeisin, kaksisuuntaiseen mielialahäiriön diagnoosin. Ja syömishäiriöön. Anorekisa. Se voi olla normaalipainoisellakin. Nyt se on ensimmäisen kerran huomioitu, otettu puheeksi ja tarkastelun alle. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Mutta olen normaalipainoinen, enkä siis minkään akuutin hoidon tarpeessa sen suhteen. Mutta koko pakettiahan tässä nyt työstetään. Minua. Ja minä työstän.

Mutta mitä olen itse oppinut tästä kaikesta, parin kymmenen vuoden ruoalla ja kehollani leikkimisen, ja omien, itse kehittelemieni, turhien kompleksien keskellä pyöriessä, ison osan elämätäni asialle omistautuneena. En yhtään mitään. Jatkan edelleen samalla radalla, vähän isompikokoisena ja vanhempana, mutta muuten samalla ajatuksella. Pitäisi laihdutaa, pitäisi syödä vähäemmän. Olen kauhean näköinen, lihava, ei mulla ole mitään päällepantavaa. En voi mennä ulos, näytän ihan kassialmalta. Mun elämä on pilalla. En kehtaa liikkua enää missään. Kauhean näköinen mä olen. Hitto kun ei ole varaa hoitaa itseään kunnolla. Ei tämän ikäisenä voi näyttää hyvältä, ellei ole rahaa laittaa ulkonäkönsä ylläpitämiseen. Olisipa kiva ajatella jotain muutakin. Ehkä olen vähän armollisempi itselleni, en ole missään hengenhädässä, niin, että ali- tai ylipaino toisi ongelmia fyysisesti. Henkisesssä hädässä kuitenkin. Pyörittelen asiaa pääsemättä mihinkään järkevään ratkaisuun. Jos syömishäiriö on joskus tehnyt majan mieleen, ei se sieltä järkipuheella pois lähde. Nyt olen pari viikkoa suunnitellut kuntosaliharrastuksen jatkamista kahden kuukauden tauon jälkeen. Ehkä tänään menen. Salilla oman kehon mittailu ja kyttääminen korostuu, mutta voisinhan ajatella sitä kuntoiluharrastuksen hyötyä terveydelle, ei vaan ulkonäön ja kehon koostumuksen kannalta. Maanisena kilpailen kroppaani vastaan. Hyvässä tarkoituksessa, mikä päätyy liialliseen yrittämiseen ja lopulta itseni rääkkäämiseen. Kuntoiluinnostus lähtee helposti käsistä, olen niin voimakkaasti kaikki tai ei mitään-ihminen ja lähden maaniseen kilpailuun kroppaani vastaan. Enkä sitten jaksa muuta. Keväällä treensin paljon, lähes kymmenen tunia viikossa. Ruokahalu meni, ei tehtyt mieli syödä juuri mitään, kiellettyjä ruokia oli enemmän kuin niitä sallittuja. Sain rytmihäiriöitä ja menin kai jonkinlaiseen maniaan. Ylikuntoon ainakin. Olin hermostunut, en nukkunut, sydän hakkasi. Ei sinne. Nyt en ole liikkunut ollenkaan, pyöräilyä, kävelylenkkejä ja uimista mukaan laskematta. Olen liikkunut, mutten jostain syystä laske kevyttä liikuntaa liikunnaksi. Pitäisi mennä kovempaa, yrittää enemmän, tavoitella jotain. Ja taas elämä pyörii oman kehon ympärillä, kunes taas väsyn ja luovutan. En opi mitään. En löydä tasapainoa mihinkkän elämän osa-alueeseen.

Ei tästä nyt ota selvää, joten olkoon. Pitäisi osata antaa vaan olla. Oppia sitä armeliaisuutta itseään kohtaan, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.