Paranoia

Huseeraan täällä menemään taas niin montaa asiaa yhtä aikaa, etten sitten saa tehtyä oikein mitään. Nyt on auki viisi eri kirja-arvostelua, poimintoja kirjoista, mitkä haluaisin varata kirjastosta, koneella olisi helppo napsauttaa varaukset, mutten ole vielä malttanut. Enkä osaa päättää, mitä kaikkea ottaisin. Toisekseen reuhaan täällä taas päivän polttavia aiheita; Syyrian ihmisoikeusrikkomuksia "Syyriassa on jo yli vuoden ajan tapahtunut pöyristyttäviä sotarikoksia,,, miksi Syyrian katastrofi saa osakseen niin vähän huomiota verrattuna esim. siihen että joku heiluttelee jotakin viiriä jollakin urheilustadionilla,,, ja politiikot kilvan antavat lausuntoja miten tuohon viirin heilutukseen tulisi suhtautua ja mitä siitä ajatella,,," -Jorma Heikkisen kirjoittamaa. Niin totta, enpäs taas tullut tuota itse kirjoittaneeksi. Olen aivan samoilla linjoilla. Olen jo monta päivää paasannut tuosta sateenkaari-asiasta, on niin jännä juttu, että siitä jaksetaan paasata aina vaan. Aivan kuin se olisi tärkein asia maailmassa. Lisäksi löysin ohjelmatiedoista illalla tulevan dokumentin Amerikan köyhistä ja kodittomista lapsista.. Ja Suomi kun ottaa mallia tästä ihanasta Ameriikan ihmemaasta, ei ole sama tilanne kaukana täällä meidän hienossa lintukoto- Suomessa. Onhan täällä kodittomia, vaikka kuinka paljon. Ei näistä asioista vaan puhuta, tai kirjoiteta. Ei ketään oikeasti kiinnosta. Katsotaan mieluummin kun julkkikset hypivät uima-altaaseen ja luetan seitsemän päivää-lehdestä kuumimmat juorut. Seiska on ainut viikkolehti, mikä ostetaan kaupoista ja lehtipisteistä loppuun. Kaikista muista jää yli. Kertoo aika hyvin siitä, mitä ihmiset tässä maassa ajattelevat ja arvostavat. Miksi? Kai uutisia ja kirjoja on liian vaikea lukea tai uutisia vaikea kuunnella. Tai sitten ei vaan kiinnosta. Ihmiset, ajatelkaa välillä itse.

Mä mietin liikaa, kaikkea. Ihan selvästi. Pitäisi suhteuttaa, eikä aina kasata itselleen ahdistusta maailmantuskan muodossa. En osaa vaan olla ajattelematta tällaisia asioita. Mua kiinnostaa, olen utelias. Joskus sanoin jollekin että olen utelias maailman asioille ja monet asiat kiinnostavat minua. Vastasi, että niin minäkin, ostan aina heti uusimman seiskan.. Tuttavuus ei jatkunut. Liian moni on ajattelematta, ja sen takia asiat menee päin persettä. Oikeasti. Olisi kiva tietää, mitä ihmiset ihan oikeasti ajattelevat. Jos katsoo naamakirjasta -joka tuntuu tällähetkellä olevan ainut kanava muiden perheeni ulkopuolisten ihmisten elämään, ajatuksiin ja maailmaan, niin ei hyvältä näytä. Suurimmaksi osaksi. Sori vaan. Mut ihan oikeasti. Jaan ihmisten silmille ajatuksiani ja toivoisin ihan oikeasti, että niistä asioista käytäisiin keskusteluja, tai saisin jonkun kommentin tai mielipiteen, ihan keskustelun merkeissä, mutta ei tule. Moni varmaan ajattelee, että taas se siellä reuhaa.
Ai niin, eilen sain hienon kommentin, en nyt muista mihin, ei kun olisiko se ollut tähän;

"Olennaista on myös välttää psykiatriseen sairastamiseen usein liitettävä häpeä ja kielteinen leima. Tässä voi auttaa tieto siitä, että monet nobelistit ja kirjallisesti lahjakkaat ihmiset ovat sairastaneet kaksisuuntaista mielialahäiriötä" : )
Tuli tällainen;
"Terve, sairas. Jokohan kohta voisimme kääntää näkemyksemme totuuteen siitä mikä on mitä. Terveimmät tuntemani ihmiset ovat yhteiskunnan määritelmien mukaan mieleltään sairaita. Aah, niin viisaita ja edellä aikaansa, sanoisin minä".
Ihana kommentti, kiitos! Voin taas kulkea selkä suorassa. 

                                        Anna 5v.                    Anna 6v.

Eilen luin häpeästä, häpeän tunteesta. Toissapäiväisen lääkärin vastaanoton jälkeen tajusin että juuri häpeä on mun ongelmista / oireistani suurin. Häpeän koko ajan. Puhuinkin siitä lääkärille, että välillä häpeän kulkea ihmisten ilmoilla, kaupassa, kauppakeskusksessa, postissa (paljon muualla en käy), ajattelen että ihmiset katsovat kun olen niin ruma, oudon näköinen, lihava, omituinen.. Mulle tulee tunne, että nyt on jotain tosi hassusti, ja haluan äkkiä pois paikalta. Tulee tuska, hiki, vajoaisinpa maan alle, en enää ikinä lähde ulos. Kerroin tuon tuollaisenaan lääkärille. Olin vastaanotolla, niin kuin aina, vaitonainen ja katselin paljon alaspäin. Hikoilin. Sain kamalan paniikkikohtauksen kun olin menossa lääkäriin, mertomatka tuntui vaikealta, sydän hakkasi, enkä tahtonut saada happea, hengitelin hitaasti, laskin viiteen, sisään, ulos. Selvisin hengissä, vaikken aluksi niin uskonut käyvän. Polin odotushuoneessa jatkui sama, ja lisäksi olin motorisesti tosi levoton, näpelsin koko ajan jotain, oli hankala olla. Eikä vastaanotolla ollut yhtään sen parempi olo. Voi miten hirveä voi olo ollakin. Oli tosi vaikea olla. Sydän hakkasi, hikoilutti, pyörrytti. Lääkäri kysyi, että oletko ollut koko kesän tuollainen. No, melkein.
Puhuttiin tästä häpeästä enemmänkin, jonkunlaista paranoiaa se on, mutta kunnon psykoosissa kuulemma kuvitellaan tuon olevan tota koko ajan, siis sen, että ihmiset katsovat oudosti ja niin pois päin. En kai ole sitten ihan kunnon psykoosissa, mutta sekaisin ja paranoidinen silleen pikkusen vaan. Nyt mun potilaskertomuksissa lukee varmaan paranoidinen.
Mutta häpeän niin paljon. Itseäni. Olen nolo ja typerä. Hävettää. Vaikken sitä aina huomaisi tai tiedostaisi, on se ihan totta koko ajan.Se on kaventanut mun elämää, vaikuttanut kaikkeen, valintoihini, kaikkeen mitä teen, ja mitä olen jättänyt tekemättä.

Häpesin lapsena, kuusi vuotiaana, kun mutimme Englannista takaisin Suomeen, en puhunut suomea, enkä osannut jutella serkkujeni kanssa, jotka aikaisemmin olivat olleet mulle läheisiä. Nyt en osannut mennä mukaan, vaan piilottelin aikuisten selkien takana. Olisin ehkä osannut suomea, mutten ollut sitä pariin vuoteen tottunut puhumaan, joten en saanut suutani auki.

Häpesin kun vanhempani erosivat kun olin edelleen kuusi vuotias. Äiti masentui, muutimme mummolle, äiti sulkeutui huoneeseen ja pysyi siellä. Laittoi sukan oven väliin, ettei ovi paukkuisi ilmavirrassa. Sanoi "Miksi minusta tuli näin vanha ja ruma ja isäsi jätti meidät" (myöhemmin se muuttui "Anna sanoi, että isä lähti kun äidistä tuli vanha ja ruma.. ja itki kaksi vuotta yöt läpensä"). Hävetti, yleesnä lapset ajattelevat että on heidän syynsä että vanhemmat eroavat. Mun ei tarvinnut arvailla, se sanottiin suoraan. Kun äiti oli vanha ja ruma. Ja joutui vähän väliä sairaalaan. Ikinä ulkoa tullessa ei tiennyt, mikä tilanne on nyt päällä vai onko äiti viety lukkojen taakse mielisairaalaan. Ei mikään ylpeilyn aihe sekään. Hävettävää.

Häpesin kun menin kouluun enkä edelleenkään halunnut puhua suomea, enkä kai siinä vaiheessa enää paljon muutakaan. (edellisen kirjoituksen kuvitus on tältä ajalta) Välitunnit vietin joko sisällä opettajan kanssa tai toisinaan koulun aitaan nojaillen. Nolo juttu. Kavereita ei ollut ja aina jännitti se, mitä siellä kotona odotti. Paksu möykky rinnan alla.. Enkä saanut puhuttua. Pian en mennyt kouluun ollenkaan. Ei tarvinnut sitä sitten pelätä. Äiti joutui taas sairaalaan, kun olin niin hankala etten viitsinyt käydä koulua niin kuin piti, kuulemma (kertoi mummo). Murhetta vaan toin. Onhan se nyt aika helvetin nolo ja hävettävä juttu sekin.

Hävettää kaikki mitä sen jälkeenkin tapahtui, mistä en hirveästi muista. Kaikenmaailman kasvatusneuvoloissa mua yritettiin käyttää kun olin niin hankala tapaus, että ajoin äitinkin hulluuden partaalle, ja vähän ylikin. (eikä äiti lopulta jaksanut mua missään käyttää, kun ne helvetin sosiaaliämmät vaan hukkuivat sitä) Muistan, etten puhunut missään ikinä mitään. Joskus olin jokun leikki-terapeutin vastaanotolla, siellä olisi pitänyt leikkiä nukkekodilla jotain kotileikkejä, löytyi isä, äiti ja pari lasta. Kai. Muistan että nojasin taloon niin, että olin selin terapeuttiin ja peitin sen, mitä talon sisällä tapahtui. Muistaakseni siellä ei tapahtunut mitään, en ole varma. Pidin nukkeja kädessä, kai. Olisi aika mielenkiintoista muistaa.. Myöhemmin olin osastohoidossa, ehkä pari vuotta. Sitä aikaa en muista, ajan käsitys noilta ajoilta on huono. Mutta olin alle kymmenen vuotias. Mutta Aurooran sairaalassa, lasten psykiatrisella osastolla. Muistan ensimmäisen päivän kun menin sinne. Muuten en kovin paljoa. Enkä jaksa nyt ajatella ainakaan. Diagnoosi oli vaikeasti häiriintynyt ja mutistinen (olen lukenut sen aikaisia papereitani joskus kymmenen vuotta sitten). Pelkäsin Darth Vaderia, seikkailin yöllä osaston käytävillä ja olin kuulevinani sen hengitystä. Kuuntelin toisinaan Abbaa. Pelkäsin poikia ja tykkäsin omahoitajastani. Joku nukkui yön kansliassa piuhat päässä. Välillä pääsi uimaan ja saunomaan, grillattiin makkaraa (paitsi minä söin makkarani mieluiten kylmänä ja ilman kuorta). Kesällä kallioilla oli pieni uima-allas, mihin pääsi vähän kastautumaan. Kerran karkasin kotiin, mistä mut toimitettiin nopeasti sinne mistä lähdinkin. Osasto jolla olin, oli suljettu. Suurin osa muista lapsista siellä oli poikia, minun lisäksi siellä oli yksi toinenkin tyttö.


En taida jaksaa  tänä yönä käydä sen enempää elämänkertaani läpi. En tiedä miksi tällaista nyt tarvii lähteä levittelemään, mutta menköön, ja olkoon. Jotain itseterapointia kai tämäkin. Jostain joskus luin, että kirjoittamalla pääsee käsiksi tiedostamattomaan mieleen ja ulos voi tulla sellaistakin mitä ei muistanut tai tiennyt muistavansa, tai ajatelleensa. Tai miten sen nyt menee. Samoin, kuten maalaamalla ja muulla luovalla toiminnalla. Tai jotain muuta sellaista hävettävää paskaa.