Cathe

Kai sitä pitäisi sairaslomalaisena lähteä töihin. Eilen illalla selailin jo Mol.in sivuja (vaikka oma vakituinen työpaikka kaupungilla onkin, mutta niiihin hoitotöihin en susostuisi menemään mistään hinnasta...) Sellaista viestiä ja suoraa ihmettelyä "miten se nyt ei voi töihin mennä" on taas tullut yllin kyllin. Alkaa olla raha-asiat niin retuperällä että toivu tässä sitten mistään, kun kokoajan kurkkua kuristaa ja itkettää jatkuva rahan riittämisen huoli. Miehellä on pitkä koulutus ja ihan kohtuullinen palkka, mutta se ei riitä; asumismenot, opintolainat ja muut velat vie kaiken, joka penniä myöten. Mies on jo katsellut itselleen osa-aikaista työtä oman päivätyönsä lisäksi :( Hengissä tässä pysyy nippa nappa, mutta jos pitää ostaa vaikka lapselle vaatteita tai maksaa sähkölasku niin katastrofi!!! Miten näin voi toipua joskus sellaiseksi, ettei masentaisi, ahdistaisi. Tai elää näin vuodesta toiseeveitsi kurkullan, kuukauden pari sitä nyt seisoisi vaikka päällään. Itsellänikin on velkaa ja ulosotto kolkuttelee, mutta onneksi saan niin pientä kuntoututuea etteivät saa mitään, hah. Luottotietoja ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen.

Miten tässä voi antaa itselleen luvan ja aikaa toipua ja vahvista itseään. Olla tyytyväinen ja hyväskyä itsensä tällaisena kuin on ja hyväksyä tilanteen. Ymmärtämättömyys läheisten taholta on niin musertava. Töihin vaan "näytätkin niin pirteältä". Se ei näy miten rintaa puristaa ja olo on kuin veitsi kurkulla jatkuvasti. Rahattomuus,itsesyytökset, huoli ja ahdistus sulkee kotiin ja ajatuksetkin siitä mitä haluaisi tehdä, mikä vahvistaisi.


Lääkärin kanssa oli viime viikolla puhetta siitä, että vuoden alussa yritettäis aloittaa sitä terapiaa ja hakea tukea Kelalta. Sanoi, että sairaslomaa kirjoitettaan sitten vuodeksi kerrallaan kun terapian aloitan. Vielä en halua enkä koe olevani vielä niin vahva, että jaksaisi käsitellä vanhoja ja kipeitä asioita.. Tunnen siitä vähän (?) katkeruutta, ettei mulla ole ollut lapsena / nuorena mahdollisuutta kehittyä siihen suuntaan mihin olisin ehkä kyennyt ja mihin olisi ollut lahjoja. Mihinkään ei kannustettu. Myöhemmin kun olen asiaa "puhunut" äidille (kerran riidan keskellä, asiallinen keskustelu ei äidin kanssa onnistu. Muuten kuin häntä myötäilemällä) alusta asti pieleen menneestä koulunaloituksesta, syrjään jäämisetä, eristäytymisestä muihin lapsiin, ujo ja arka sivussa oleminen ja sitä kautta lintsaaminen jo ensimmäisistä luokista asti. Äitisanoi " sinun olisi pitänyt ottaa itse enemmän vastuuta koulusta" Siis kuusi vuotiaan!!? Mun mielestä alle lukioikäistä/peruskoulunsuorittanutta lasta ei voi velvoittaa "ottamaan itse (kokonaan) vastuta" kouluasioissa, vaan tarvitsee tukea, kannustusta, kiinnostusta asioistaan ja motivoinita.   

Olisin halunnut miettiä tarkemmin ja opiskella enemmän, nyt se tuntuu olevan myöhäistä. Sellaista työtä itä voisin tehdä, en halua ja mitä haluaisin, on käytännössä lähes mahdotonta.. En halua olla hoitaja, en jaksa sitä, en jaksa auttaa ja kuunnella muita koko elämäni. Olen sitä tehnyt jo ihan tarpeeksi, kymmeniä vuosia. Nyt on aika miettiä miä MINÄ haluan, vaikealta se tuntuu, mutta toivon sen vielä löytäväni. Yritän pitää toivoa yllä, vaikken tällä hetellä ole menossa minnkään. Kypsyttelen ja tasapainoilen.