.. ja voisi olla ihan kiva nukkuakin.
Kukun täällä kolmelta aamuyöllä hereillä, tikkana koneella naputtelemassa. Miten mukavaa. Mieluummin nukkuisin. Jos väsyttäisi, mutta eipä väsytä pätkän vertaa. Yritin nukkua, tunnin kekkuloin, olin hiljaa, paikallani, laskeskelin lampaita ja rentouttelin varpaitani. Ei vaan väsyttänyt, ei pätkän vertaa. Menin liian myöhään sänkyyn. Illalla katselin kakkosen eroiltaa telkkarista, sen jälkeen alkoi leffa, mikä kesti melkein yhteen asti. Ja sen jälkeen jäin koneelle lukemaan politiikkaa (vanhusten ja mielenterveyspotilaiden hoidosta säästämisestä). Kahdelta menin sänkyyn, vaikkei väsyttänyt pätkääkään. Mulla on ikävä niitä aikoja ja iltoja, kun olin yhdentoista aikaan ihan valmis petiin ja unten maille. Parissa vuorokaudessa tämä rytmi on kääntynyt ihan väärin päin. Tänäaamuna nukuin tavallista myöhempän, sillä lienee osuutta asiaan. Nyt joko valvon, tai jos nukun, herään aamulla aikaisiin. Tänään en ulkoillutkaan, muuten kuin kauppaan auton kyydissä, ja sekin aina kostautuu. Tarviin sen hapen.
Manioista tai hypotteluista en mielelläni puhu. Enkä niitä ajattele. En ole ottanut sellaista käytäntöä, että arvioisin vaiheitani ja olojani jotenkin sairauden mukaan. Ja vaikka olen nyt viikon verran voinut ihan hyvin ja tarmokaasti, en halua siitä olla huolissani. Niin kauan olen ollut täynnä ärtymystä ja ahdistusta, että tämä pehmeämpi olo siihen verrattuna on ihan hyvää vaihtelua. Muutenkin, olen aina masentuneenakin toimelias, en osaa olla sellainen etten tekisi mitään. Sohvaperunana. Mielialat vaihtelevat oikeastaan vaan ajatuksen tasolla, toimintakyvyttömäksi en juuri koskaan mene. Rentoutumista voisin silti harjoitella, se on vaikeaa. En osaa olla hiljaa tekemättä mitään, tai ajattelematta ehkä liikaakin. Mutta nyt tunnen voivani ihan hyvin. Tämä nukkumattomuus, uneton yö, tietysti vähän kummeksuttaa. Toivottavasti ei ihan tavaksi jää.
Lapsuus-nuoruudestani muistan yöt jolloin naapurihuoneesta kuului hillitön kirjoituskoneen hakkaaminen ja nakutus. Äitini siellä kirjoitti yökaudet. En nukkunut silloin itsekään. Olen aina ollut huono nukkumaan. Ja kova kirjoittamaan. Tänään telkkaria katsellessakin kirjoitin. Olen varannut sohvan sivupöydälle pari päiväkirjaa, toiseen kirjoitan lukemiani kirjoja ja sellaisia, mitä haluan varata kirjastosta, ja toisen olen perustanut nyt kirjoitusprojektini alussa. Kirjoitan sinne ajatuksia ja sanoja, mitä mieleen tulee, ja mistä voin joitan työstää. Runoilla. Ja muistan, mitä voin täydentää tarinaani. Saan sitä tuskin koskaan valmiiksi kun aina muistan ja muistan jotain lisää. Olen kuitenkin päättänyt jonkin laisen aikataulun, mitä teen ja kuinka kauan ja koska lopetan. Jotain rajaa.
Yleinen elämänvaikeus ja tuttu vieras talouden katastrofi ja siitä masentunut mies, ovat olleet tänä iltana mielen päällä. Jatkuva huoli, maksamattomat laskut ja liialliset velat ja liian vähäiset tulot nakertaa. Aina vaan. Välillä olen päässyt niistä yli, mutta välillä ne taas palaavat muistuttamaan olemassaolostaan. Olemisestaan ja pysymisestään. Niille ei voi mitään. Näin ne on. Vaikka J.llä on pitkä koulutus ja koulutustaan vastaava työ, ei meille isojen velanlyhennysten ja asumismenojen jälkeen jää rahaa elämiseen yhtään sen enempää kuin jos eläisimme sillä kaikista pienimmällä toimeentulotuella, eikä kukaan tekisi mitään. Se on aika katkeraa ja ahdistavaa, J tekee viikonloppuja ylitöitä että selviää kaikesta kasautuvasta. Tämä lisää mun ahdistusta. Etenkin kun nyt olen voinut vähän paremmin, tuntuu syyllisyys painavan päälle siitä, etten ole työkykyinen ja ansaitse. Kun olen vaan kotona vaikken huonosti koe nyt voivani.
Siinä päivän huonot uutiset. Nyt vähän väsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti